teatterijuttu

Metropolian Pakkomielteenä minä on yksinäistä ja visuaalisesti kiehtovaa tangoa minuuden ympärillä.
”It takes two to tango”, väitti Jari Sillanpää taannoin Suomen euroviisukipaleessa. Nyt Metropolian teatteri-ilmaisun opiskelijoiden sanaton esitys Pakkomielteenä minä osoittaa tämän väittämän vääräksi. Sillä sen verran hyvin esityksen kaksi henkilöä onnistuvat tanssimaan tangoa yksinään, ihan vain oman itsensä ympärillä.

Käsiohjelmassa esityksen sanotaan olevan teos, joka tutkii minuutta, identiteettiä ja pyhyyttä. Siitä voi halutessaan löytää juonen, mutta hedelmällisempi tapa tarkastella esitystä on yrittää napata kiinni sen tarjoamista hetkistä ja kuvista. Ehjää ja selvää sanomaa etsivä katsoja saattaakin pettyä, mutta epävarmuutta sietävälle esitys tarjoaa enemmän.

Varjo-, nukke- ja esineteatterista sekä tanssi-ilmaisusta ammentava esitys on visuaalisesti kiehtova usvineen ja symbolisine esteineen. Myös hahmojen omintakeinen puuhailu herättää uteliaisuuden: nyt ei väännetä tarinaa rautalangasta, vaan annetaan sen syntyä omia aikojaan katsojan mielessä.

Pakkomielteenä minä esitetään aika tilavassa teatterisalissa, joka laajuutta ja syvyyttä osataan etenkin Katri Mäkelän ja Elina Izarran valosuunnittelussa hyödyntää. Visuaalinen vaikutelma on ritualistinen, ei liian hiottu muttei aivan kotikutoisenkaan näköinen ja herättää siten omaperäisen runollisen vaikutelman. Tilan ilma on ikään kuin usvasta sakeaa ja katsoja saa vaikutelman, että lavan tapahtumat tapahtuvat paikassa, jossa aika ei kulje yhtä kiivaasti kuin tavallisessa arjessa.

Etualalla on tiilikasa, taaempana intiaanitelttaa muistuttava asumus. Lavan reunalla näkyy myös rautalankakasoja. Esitys alkaa siitä, että mies kasaa tiilistä muuria ympärilleen, aika huteraa muuria tosin. Seuraavaksi teltan sisällä näkyy naisen sivuprofiili. Nainen venyttelee ja varjot tekevät hänen liikkeensä kohtalokkaiksi.

Hiljalleen lavalle sitten kehkeytyy kaksi rinnakkaista kertomusta. Mies asettelee katosta roikkuviin koukkuihin rautalangan muodostamia jättikokoisia nukkeja ja tanssii niiden kanssa ja ohjailee niitä. Nainen tulee esiin teltasta ja tanssi lavan etuosassa lähinnä itsensä ympäri. Nainen myös harrastaa jonkinlaisia rituaaleja istuttamalla hiuksiaan suuriin ruukkuihin. Näistä istutuksista syntyykin sitten kaksi erilaista maatuskanukkea, jotka sisältävät sekä iloisia että ikäviä salaisuuksia.

Ihmiset ovat kiinnostuneempia nukeista kuin toisistaan. Nukke esiintyjän alitajuntaa ilmaisevana asiana ei ole mikään uusi keksintä, mutta toimii Pakkomielteenä minä -tarinassa stimuloivasti. Kiinnostus nukkeen saattaa olla omaan itseen eksymistä. Osin saattaa olla kyse myös arkuudesta: toisen kohtaaminen on niin pelottavaa, että on helpompaa jäädä harhailemaan minän sokkeloihin kuin kurottua kohtaamaan joku arvaamaton toinen. Nainen ja mies kyllä kohtaavat lopulta, mutta varsin ohikiitävän hetken ajan.

Tarkoituksellisen ja tahattoman epäselvyyden raja on kuitenkin veteen piirretty viiva, ja Pakkomielteenä minä luiskahtaa paikoin epäselvyyteen ja toisaalta myös osin turhan naiiveihin kerrontaratkaisuihin. Samoin esiintyminen jää välillä kaiken visuaalisuuden varjoon. Siinä ei ole koko ajan tarpeeksi rekisterinvaihdoksia tai metamorfooseja.

Esiintyjät eivät oikein sukella omaan mieleensä niin että se olisi kiinnostavaa, mutta eivät toisaalta kurotu kohti yleisöäkään, jotta esitykseen tulisi vaaran tuntua. Siten ritualistisia sävyjä sisältävän esityksen rohkeus jää loppupuolella vain pintaan ja kaikuu lähinnä Johanna Juholan ja Milla Viljamaan sävelissä.

Esityksen lähtökohta sohii sopivasti teatteri- ja miksei performanssitaiteenkin tabuja. Tai oikeastaan minkä taiteen tahansa, sillä taiteilijan narsismi on vaikea pala missä vaan. Ilman minkäänlaista halua tulla esiin ei varmasti syntyisi yhtään taideteosta. Toisaalta, jos halu olla esillä on ainoa syy tehdä taidetta, on vaikea uskoa, että niistä eväistä syntyy mitään kovin merkittävää.

Turpeisen ohjaamassa ja työryhmän käsikirjoittamassa Pakkomielteenä minä -esityksessä taitelijan narsismi on kuitenkin vain yksi monista tulkintamahdollisuuksista. Jokainen yksilö kun voi löytää siitä juuri niitä asioita, jotka häntä esityshetkellä askarruttavat.

Maria Säkö
27.5.2010

pakkomielteenä Minä

ohjaus: Tanja Turpeinen
näyttelijät: Sanna Liski ja Louna-Tuuli Luukka
lavastus: Silja Kauppinen
valot: Katri Mäkelä ja Elina Izarra
äänet: Arto Koivisto ja Marko Nikander
puvustus: Helinä Huhti
graafinen suunnittelu: Mirjami Kankkunen
tuottajat: Marko Nikander ja Toni Jyvälä

Esityspaikka
Metropolia-teatterin teatterisali, Hämeentie 161

Esitykset
Ti 25.5. klo 19.00
Ke 26.5. klo 19.00
Pe 28.5. klo 19.00
Su 30.5. klo 15.00
Ti 1.6. klo 19.00
Ke 2.6 klo 19.00
To 3.6.2010 klo 19.00

Liput
3,5/5 e

Lisätiedot ja lippuvaraukset
p. 050 341 6510

www.metropolia.fi

  OURVISION GOES DANCING
  WICKED
  END IT LIKE B*CK***
  LE FIL SOUS LA NEIGE
  VARJOFINLANDIA
  HOLOGRAM WALLS
  STAGE 2010
  PIMEÄ HASSU AINE
  LÄÄKÄRI VAIKKA VÄKISIN
  BARBAARIT - KAIKKI KÄSI KÄDESSÄ YHTEISEEN HAUTAAN
  ILTAA, NIMENI ON ANTON TŠEHOV
  CYRANO DE BERGERAC
  HELSINKI PRIDE 2010
  KUNINGAS JA HEVONEN
  PIKKU PIETARIN PIHA
  KUSTAAN PERILLISET
  PAKKOMIELTEENÄ MINÄ
  AGA-BOOM
  YHDESSÄ
  MYÖTÄTUNTO
  RUTTO
  ZACHE, TÄHTI JA KANERVANKUKKA
  VAIMONI ON TOISTA MAATA
  TODELLISUUDEN TUTKIMUSKESKUS
  CIRKO 2010